Alakoululaiset Cetuksen opissa - opettajan haastattelu

Yhden lukuvuoden aikana Cetuksen opetuksessa käy noin 16000 oppilasta, eli aika moni espoolainen koululainen on tavannut Cetuksen uimaopettajat. Koululaiset saavat Cetuksen järjestämää uimaopetusta tällä hetkellä kolmessa uimahallissa: Keski-Espoon, Leppävaaran, ja Espoonlahden uimahalleissa. Tapiolan uimahallissa opetimme koululaisia uimaan vuoteen 2015 saakka. Esiopetusikäiset käyvät kaksi kertaa - ja 1–4-luokkalaiset uivat Espoossa neljästi lukuvuoden aikana. Viides- ja kuudesluokkalaisten uinninopetus siirrettiin Espoossa vuoden 2017 alusta koululaisten omille liikunnanopettajille. Järjestämme kuitenkin kouluittain uintitekniikkaryhmät niille 5-6 luokkalaisille oppilaille, jotka eivät ole uineet neljänteen luokkaan mennessä 100m uintisuoritusta. Uimaopetuksen päätavoitteena on, että jokainen oppilas saavuttaisi pohjoismaisen uimataitomääritelmän mukaisen uimataidon (200m). Tähän tavoitteeseen ylsi vuosina 2016–2017 70 % espoolaisista neljäsluokkalaisista ja 92 % espoolaisista kuudesluokkalaisista. Valtakunnallisessa vertailussa pärjäämme hyvin: vain 76 % kuudesluokkalaisista ylsi samaan valtakunnallisella tasolla (Likes, 2017).

Missä asioissa me olemme täällä Espoossa ja Cetuksessa onnistuneet, koululaisten uimaopettaja, Sanna?

Opetuksemme on tosi systemaattista. Kaikki opettajat ovat myös koulutettuja ja sitoutuneita, ja yhteistyö koulujen kanssa on toiminut pitkään. Pohjatyö tehdään meillä myös mielestäni hyvin. Me opetamme paljon vedestä käsin mm. pienessä altaassa. Ihan sen takia, että ovat lapset sitten esiluokkalaisia, tai kuudesluokkalaisia jotka tarvitsevat tekniikkaopastusta, niin he tarvitsevat sen avustamisen siellä vedessä. Opetusryhmät on jaettu taitotasojen mukaan. Kenenkään ei tarvitse pärjätä isolla altaalla ennen kuin on sinne valmis. Välivaiheena meillä Espoonlahdessa on nk. 0-rata. Siellä totutellaan ison altaan uintiin, mutta jalat ylettyvät vielä pohjaan.

Koen, että jo neljän uintikerran aikana saamme uinnin oppimista vietyä paljon eteenpäin. Aina pitää muistaa lapsen lähtötaso ja suhteuttaa oppiminen siihen. Toki täytyy muistaa, että Espoossa moni lapsi käy myös vauvauinnissa ja uimakouluissa. Jos lapsella on edes jonkinlainen tuntemus siitä, millaista vedessä leikkiminen ja toimiminen on, ennen koulujen uinninopetukseen tuloa, on ryhmässä toimiminen ja uusien asioiden opettelu helpompaa.

Millainen koulutus teillä koululaisten uimaopettajilla on?

Monella on varmaankin omaa uintitaustaa ja sitä kautta herännyt kiinnostus tätä työtä kohtaan. Valtaosalla on liikuntaneuvojan tai liikunnanohjaajan koulutus, ja se luo hyvän pohjan, mutta uinninopetusosaaminen tulee kurssituksista sekä toisilta opettajilta oppimalla. Olen itse saanut paljon mm. erityisopetuksen, vesiralli-, vesipeuhu-, ja muilta uintiin liittyviltä kohdennetuilta kursseilta. Pitää myös olla kiinnostus lapsen kehitykseen kaiken kaikkiaan ja kasvatuspuoleen, pelkkä uinnin osaaminen ei riitä. On myös tärkeää seurata, mitä tällä alalla tapahtuu.

Onko Cetuksella mielestäsi uimaseurana se etu opetuksessa, että meiltä löytyy paljon uintiteknistä osaamista?

Varmaankin on, mutta esimerkiksi varhaiskasvatus (meillä käy myös päiväkotilaisia uimassa) lähtee pedagogisista taidoista. Tokihan opettajan täytyy ymmärtää, että millä tavalla veteen tutustutaan. Ryhmän hallinnan taidot ja pedagogiset taidot ovat hyvin tärkeitä. Sitten siinä vaiheessa, kun siirrytään isolle altaalle, uintitekniikalla on enemmän merkitystä; on vaikea opettaa tekniikkaa, jos ei sitä itse osaa. Cetuksen uimaopettajina käytämme monipuolisesti paljon erilaisia harjoitteita ja ideoita tulee myös kilpauinnista ja kurssipuolelta.

Miten isoja teidän ryhmäkoot ovat?

Tämä vaihtelee tosi paljon koulukohtaisesti, meillä voi olla kuuden oppilaan erityisryhmä, joka sitoo neljä opettajaa. Mutta sitten voi olla myös 32 oppilasta jotka eivät ole päässeet pieneltä altaalta eteenpäin. Silloin tavoitteena on, että heille olisi kahdesta kolmeen opettajaa, kaksi nyt vähintäänkin. Välillä paine on suurempi pienellä altaalla ja välillä isolla altaalla. Meille tulee kuitenkin aina kaksi luokkaa kerrallaan ja ryhmäkoot vaihtelevat oppilaiden uimataidosta riippuen.

Koetko joskus, että teitä opettajia on liian vähän lasten määrään nähden?

Totta kai, koska kyllä aika poikkeuksetta joka ryhmässä on joku, joka tarvitsisi yksityisopetusta, esimerkiksi siksi, että veden pelko on niin kova. Tällä hetkellä kaikki espoolaiset oppilaat käyvät uimassa, tuen tarpeesta ja mukautetusta opetussuunnitelmasta huolimatta. Osa luokista tulee erityisryhminä, mutta valtaosa oppilaista tulee normaaliluokkien mukana. Normaaliluokkiin integroidaan paljon myös tuen tarpeen oppilaita. Meille voi tulla esim. 28 oppilasta, joista yksi tarvitsee erityistä tukea. Ja jos lapsella on oma luokka-avustaja koulussa, niin kyllä lapsi tarvitsisi avustajan myös vedessä. Näin ei kuitenkaan läheskään aina ole. Koulujen opettajat eivät periaatteessa saa tulla veteen, mutta avustajien toivomme tulevan mukaan uimaan. Ja kyllä sitä on tässä vuosien aikana saatukin paremmin käytäntöön. Mitä enemmän käsiä, sen parempi, eli kaikki koulun puolelta tulevat aikuiset ovat meillä tarvittaessa tervetulleita veteen.

Mikä on parasta työssäsi?

Välitön vastavuoroisuus lasten kanssa, lasten onnistumiset, sieltä tulee ne omatkin onnistumisen kokemukset. Ensimmäisellä kerralla tutustutaan ja neljännellä kerralla halataan ja todetaan että onpa ikävää, kun lähenee tämä uinti loppuaan. Ja sitten kun lapset Isossa Omenassa tai uimahallilla tulevat vilkuttelemaan, että ”moi, moi, muistaksä, mä olin just sulla uimassa”, niin se on kyllä niitä parhaita hetkiä uinnissa ja opettajana.

Entä haastavinta?

No kyllä se on varmaan se riittämättömyyden tunne. Että haluaisi varsinkin ”pienen altaan opettajana” enemmän antaa omaa yksilöllistä aikaa, mutta sitä vaan ei ole. Se on se neljä uintikertaa ja 45 minuuttia vedessä per luokka, pohjatyötä haluaisi tehdä enemmän ja haluaisi aikaa tutustua lapsiin. Kyllä ne vaan on ne realiteetit mitkä valitettavasti tulevat vastaan. Isot ryhmäkoot ovat suurin itseäni stressaava tekijä ja omat epäonnistumisen tunteet tulevat sitä kautta.

Opetusvuosieni aikana olen myös huomannut, että Espoolaisissa koululuokissa kuulee puhuttavan yhä useampia kieliä. Aikaisemmin meillä riitti opetuskieliksi suomi, ruotsi ja englanti. Nykyään tarvitsemme opetuksen tueksi myös kuvakortteja ja kavereiden tulkkausta. Aina yhteistä kieltä ei valitettavasti ole. Meillä ollaan kirjaimellisesti kielikylvyssä. Se tuo tietenkin haasteita, mutta on myös rikkaus.

Onko bambukeppi vielä käytössä koulu-uinnissa? Bambukepin muistaa varmasti aika moni omilta kouluajoilta…

On. Bambukeppi on sitä varten käytössä, että jos lapsi esim. takertuu rataköyteen eikä uskallakaan jatkaa eteenpäin, niin sitten me tarjoamme sitä tarttumista varten (painottaa sanaa tarjoamme), eli emme koske lapseen, jos ei lapsi itse ota siitä kiinni. Bambukeppi turvaa opettajan ja se turvaa lapsen. Mutta sillä ei kalastella, se ei ole opetusväline sillä tavoin. Joskus teemme sen avulla liukupotkuja niin, että me opettajat olemme ”hinaajina” ja sitten lapsi ottaa kiinni siitä, mutta se kaikki perustuu siihen, että lapsi itse tarttuu siihen.

Mitä toivoisit lasten vanhemmilta, jos saisit toivoa?

Lasten vanhemmille terveisiä, että älkää luoko ennakko-odotuksia, älkää laittako etukäteen rajoja uinnin oppimiselle. On aika vaikea lähteä vastaamaan siinä vaiheessa, kun lapsi tulee että ”äiti sanoi että minä en saa mennä isolle altaalle, äiti sanoi että minä en saa laittaa kasvoja veteen.”

Tuleeko näitä paljon?

Tulee kyllä. Vanhemmilta toivoisimme positiivista asennetta ja sitä, että sen uintikauden aikana kävisivät (perheen kesken) myös omatoimisesti uimassa. On todella tärkeää, että lapsi pääsisi niitä pieniäkin oppimisiaan näyttämään vanhemmilleen ja saisi sitä kautta positiivista palautetta omasta oppimisestaan. Se tukisi kehitystä tosi paljon. Olkaa avoimin mielin, kehukaa ja kannustakaa niissä pienissäkin askelissa, joilla he ovat päässeet uinnin oppimisessa eteenpäin.

Haastattelu: Päivi Kangaspunta
Kuva: Sini Makkonen